Tiedätkö sen tunteen, kun joku kysyy: ”Mitä kuuluu?”
Ja suusta tulee melkein automaattisesti:
”Ihan hyvää!”
Vaikka oikeasti tekisi mieli vastata, että no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin vähän väsyttää. Päässä pyörii sata asiaa, pyykkikori näyttää lisääntyvän itsekseen ja olisi ihanaa, jos joku muu päättäisi edes kerran, mitä tänään syödään.
Mutta mitäpä sitä nyt sellaisia.
Hymyillään vaan ja jatketaan. 😊
Meistä monesta on tullut aika taitava reippailija.
Sellainen, joka kyllä pärjää. Järjestää, hoitaa, kuuntelee ja auttaa. Muistaa muiden murheet, syntymäpäivät ja senkin, kuka ei tykkää sipulista ruoan seassa.
Ja jos joku kysyy, tarvitseeko apua, vastaus tulee ennen kuin ehdimme edes miettiä:
”Ei tarvitse, kyllä minä.”
Mutta entä jos joskus tarvitsisikin?
Entä jos ei tänään huvittaisi olla se, joka jaksaa kaiken?
Minusta siinä on jotain aika liikuttavaa, miten kovasti me ihmiset yritämme olla toisillemme helppoja.
Emme halua vaivata. Emme halua tuottaa pettymystä. Emme halua olla hankalia.
Ja niin me sanomme kyllä, vaikka sisällä tuntuisi ei. Hymyilemme, vaikka tekisi mieli itkeä. Ja vakuutamme, että kaikki on hyvin, vaikka oikeasti kaipaisimme vain sitä, että joku istahtaisi viereen ja sanoisi:
”Ei sinun tarvitse nyt jaksaa mitään. Minä olen tässä.”
Voi miten ihanalta sellainen joskus tuntuisikaan. 💗
Kuka sanoi, että aina pitää pärjätä?
Olen miettinyt, mistä ihmeestä meille on tullut ajatus, että reippaus on jokin erityinen hyve.
Että hyvä ihminen ei valita, ei tarvitse liikaa eikä ainakaan tee numeroa omista tunteistaan.
Ehkä olemme kuulleet sitä lapsesta asti.
”Olehan nyt reipas.”
”Ei tuosta kannata mieltään pahoittaa.”
”Kyllä sinä pärjäät.”
Ja varmasti niillä sanoilla on tarkoitettu hyvää.
Mutta joskus ne jäävät elämään sisällemme vähän kummallisella tavalla.
Alamme ajatella, että meidän pitäisi selvitä kaikesta hymyillen. Että väsymys on jotain, mikä pitää piilottaa. Että omat tarpeet voi kyllä hoitaa sitten, kun kaikki muu on tehty.
Ja tiedätkö mitä?
Se ”sitten” on joskus aika vaikea löytää kalenterista. 😄
Aina tulee jotain.
Joku tarvitsee apua. Jokin asia pitää hoitaa. Joku odottaa vastausta.
Ja siinä sitä mennään, kunnes eräänä päivänä huomaa, ettei oikein edes tiedä, mitä itse haluaisi.
Entä jos saisitkin olla ihan tavallinen ihminen?
Sellainen, jolla on välillä hyvä päivä ja välillä vähän vähemmän hyvä.
Joka joskus innostuu kaikesta ja toisinaan haluaa vain vetää villasukat jalkaan ja olla rauhassa.
Joka voi rakastaa muita valtavasti ja silti kaivata omaa tilaa.
Joka saa muuttaa mieltään.
Joka saa sanoa: ”En jaksa tänään.”
Ilman pitkää selitystä.
Ilman syyllisyyttä.
Ilman että tarvitsee heti keksiä, miten voisi huomenna olla taas vähän parempi versio itsestään.
Sillä entä jos sinussa ei olekaan mitään korjattavaa?
Entä jos sinun ei tarvitse olla yhtään reippaampi, tehokkaampi tai mukavampi ansaitaksesi rakkautta ja hyväksyntää?
Entä jos riittäisit ihan tällaisena?
Myös silloin, kun tukka on sekaisin, tiskit odottavat ja mielessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Minusta se olisi aika ihana ajatus.
Pieni kysymys sinulle
Jos sinun ei tarvitsisi tänään olla reipas kenenkään vuoksi, mitä tekisit?
Menisitkö aikaisemmin nukkumaan?
Jättäisitkö jonkin asian huomiselle?
Sanoisitko jollekin, mitä sinulle oikeasti kuuluu?
Vai istuisitko vain hetken hiljaa, joisit kahvisi lämpimänä ja antaisit maailman pyöriä ilman, että sinä pidät siitä koko ajan kiinni?
Ei tarvitse tehdä mitään suurta.
Joskus pieni muutos alkaa siitä, että huomaa oman automaattisen ”kyllä minä pärjään” -vastauksensa ja uskaltaa kysyä itseltään:
Mutta mitä minä oikeasti tarvitsisin juuri nyt?
Ja ehkä juuri tänään voisit antaa itsellesi luvan kuunnella vastausta.
Ei siksi, että olisit väsynyt tai että olisit ensin ansainnut lepohetken.
Vaan ihan vain siksi, että sinäkin olet tärkeä.
Ja hei, jos tänään ei jaksa olla reipas, niin ei olla.
Ollaan vaikka hetki ihan vaan ihmisiä. 💗
Lämmöllä,
Tiina
Ilonsäde ✨
