Se ei tapahtunut yhtenä hetkenä.
Ei ollut yhtä valaistunutta aamunkoittoa, jolloin kaikki olisi loksahtanut paikalleen.
Oli enemmänkin hiljaisia oivalluksia, pieniä pysähdyksiä, joskus itkunkin sävyttämiä hetkiä, jolloin tajusin: minun ei tarvitse olla kukaan muu.
Olin vuosia yrittänyt olla oikeanlainen – sopiva, järkevä, pidetty, ymmärretty.
Puin ylleni rooleja, jotka tuntuivat turvallisilta, mutta jotka samalla peittivät alleen sen, kuka oikeasti olin.
Ja vaikka ulospäin kaikki näytti hyvältä, sisälläni tunsin jatkuvan kaipuun.
Kaipuun johonkin todellisempaan. Aidompaan. Elävämpään.
Sitten elämä, lempeällä tavalla, alkoi riisua minua.
Tilanteet, joissa yritin kontrolloida, menivät omalla painollaan rikki.
Ihmissuhteet, joissa esitin, eivät enää kantaneet.
Työ, jossa en saanut olla minä, menetti merkityksensä.
Aluksi se sattui.
Tuntui kuin kaikki rakennettu olisi murtunut.
Mutta juuri siinä särössä — siinä kohdassa, jossa en enää jaksanut olla muuta kuin oma itseni — valo alkoi virrata sisään.
Ymmärsin, että aitous ei ole suoritus.
Se on palaamista.
Palaamista kotiin itseensä, siihen pehmeään paikkaan, jossa ei tarvitse enää todistaa mitään.
Siellä odottaa rauha.
Siellä asuu ilo.
Siellä syntyy voima, joka ei riipu muiden hyväksynnästä.
Kun opin olemaan minä, opin myös tämän:
Ilo on rohkeutta.
Rakkaus itseä kohtaan on teko, ei tunne.
Ja vapaus löytyy, kun lopettaa yrittämästä olla enemmän kuin on – ja alkaa elää vähemmän peitellen.
Nykyään, kun kuljen sateessa ja nauran ääneen ilman syytä,
kun sanon ”ei” ilman selittelyä,
kun valitsen levon sen sijaan, että suorittaisin vielä yhden asian listalta,
tunnen, että olen vihdoin siinä missä minun kuuluu olla.
Olen minä.
Ja se riittää.
Jos tämä kosketti, pysähdy hetkeksi. Sulje silmät ja kysy itseltäsi: Missä kohtaa elämäni kaipaa eniten lupaa olla minä?
Vastaus tulee – aina, kun olet valmis kuulemaan sen.
