💛 Kun opin kantamaan vain itseäni

Olin se, joka jaksoi aina.
Se, joka piti toiset kasassa.
Se, joka tiesi, mitä tehdä, kun muilla oli hätä.

Vastasin viesteihin, vaikka olin uupunut.
Kuuntelin, lohdutin, kannattelin – vaikka olisin halunnut vain hiljaisuuden.
Ja sanoin kyllä, vaikka sisälläni jokin kuiskasi “ei”.

Pitkään uskoin, että se on rakkautta.
Että rakkaus on auttamista, ymmärtämistä ja vastuunkantoa.
Että kun pidän muut pystyssä, he rakastavat minua.

Mutta totuus oli hiljaisempi, ja se odotti minua siellä, missä en enää jaksanut hymyillä.
Kun yhtenä iltana istuin keittiön pöydän ääressä ja tunsin sen – tyhjyyden.
Ei surua, ei kipua, vaan hiljaisen uupumuksen.
Kuiskauksen, joka sanoi: “Sinä olet kadonnut.”

Milloin aloit kantaa?

Ehkä jo lapsena.
Kun äiti oli surullinen, minä olin se, joka lohdutti.
Kun isä hermostui, minä olin se, joka rauhoitti.
Kun sisarukset riitelivät, minä olin se, joka sovitteli.

Opin, että jos kannan muita, minut hyväksytään.
Jos autan, minut nähdään.
Jos olen vahva, minut rakastetaan.

Ja niin opin kantamaan – kaikkia muita.
Äitiä, isää, ystäviä, asiakkaita, kollegoita.
Mutta unohdin kantaa itseäni.

Miksi me teemme niin?

Koska pelkäämme.
Pelkäämme, että jos lopetamme, joku jää ilman.
Joku pettyy. Joku loukkaantuu.

Mutta lopulta huomaamme, että kukaan ei oikeasti pyytänyt meitä uupumaan.
Me teimme sen itse.
Rakkaudesta. Velvollisuudesta. Tarpeesta olla hyvä.

Kun lopetat kantamisen, et menetä – vaan löydät.

Ensimmäinen asia, joka tapahtuu, on hiljaisuus.
Ehkä jopa tyhjyys.
Kun et enää kanna muiden painoa, et tiedä hetken aikaa, kuka olet.

Mutta sitten hengität.
Syvään. Ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin.

Ja huomaat:

”Minun ei tarvitse olla kaikkien pelastaja, ollakseni rakastettu.”

Kun lakkaat kantamasta muita, he alkavat kantaa itseään.
Kun lakkaat ratkaisemasta, he oppivat ratkaisemaan.
Kun lakkaat ottamasta vastuuta, he kasvavat.

Ja sinä – sinä alat elää.

Kun lakkaat kantamasta muita, näet itsesi.

Aluksi pelottaa.
Kuka minä olen, jos en ole auttaja?
Kuka minä olen, jos en kanna?

Mutta pian alat huomata pieniä asioita.
Valon ikkunalaudalla.
Hiljaisen aamun kahvikupin ääressä.
Tilan, jota et ennen huomannut.

Alat muistaa, mitä sinä haluat.
Mistä sinä nautit.
Mikä sinulle on tärkeää.

Silloin alat kantaa itseäsi.
Ja juuri siinä – syntyy todellinen voima.

Rakkaus ei ole kantamista

Rakkaus ei tarkoita, että pidät toisen pystyssä.
Rakkaus on sitä, että luotat hänen voimaansa.

Kun lakkaat kantamasta, sanot:

“Uskon, että pystyt.”
“Luotan, että löydät tiesi.”

Se on rakkautta, joka ei sido – vaan vapauttaa.
Rakkautta, joka syntyy tietoisuudesta, ei velvollisuudesta.

Kun lopetat kantamisen, elät omaa elämääsi.

Elämää, jossa hengität vapaasti.
Elämää, jossa rajat eivät ole seiniä, vaan ovia.
Elämää, jossa rakkaus vahvistaa, eikä kuluta.

Elämää, jossa sinä riität – juuri sellaisena kuin olet.

Ja ehkä juuri silloin huomaat, että sinä et ole yksin.
Että meitä on monia, jotka ovat olleet kantajia.
Ja nyt, yksi kerrallaan, opimme laskemaan kantamuksemme alas.
Ei siksi, että väsyimme – vaan siksi, että heräsimme.

Tämä on matka takaisin itseesi.
Ja kun olet valmis, minä kuljen rinnallasi.